”Se romaani on tämän nipun sisällä. Sinun pitää nyt vain vielä kaivaa se täältä esiin.” Onneksi hän hymyilee lempeästi sen sanoessaan. Onneksi en tuolloin ymmärrä, mitä nuo sanat merkitsevät.
Vaalea ja sinisilmäinen mies baaritiskillä kuulostaa umpisuomalaiselta, mutta hänellä on saksalainen sukunimi. Toimittajanpääni pulppuilee kysymyksiä: mistä tuo nimi? miksi isovanhempasi tulivat Suomeen Saksasta? miten? mitä niillä oli mukana? entä lapset?
Miksi insinööri-isoisä halusi lähteä kehittyneestä Saksasta ja tuoda perheensä susirajalle takapajuiseen agraari-Suomeen, joka vieläpä oli osa Venäjää? Historiantutkija-ystävä osaa antaa asialle yhteiskunnallista kehystä.
Kiinnostukseni kasvaa: minä kirjoittava ihminenhän voisin pistää tarinan pääpiirteet muistiin perheen jälkipolvia varten. Ihan vain harrastukseksi.
Alkaa tapahtua kummia. Joku voisi sanoa, että universumi viitoittaa tietäni kohti kirjoittamista, toinen kutsuisi sitä johdatukseksi. Polkuni varrelle osuu ihmeellinen arkistovierailu Ranskaan, se räjäyttää pankin perheen vaiheiden osalta. Tuttava vinkkaa yhteisestä kustannusalan tutusta ja ohjaa kysymään vinkkejä.
Sitten tulee korona. Äkkiä on aikaa, kun mitään ei tapahdu ja jopa kirjastot ovat kiinni. Etätöiden ohessa alan kirjoittaa. Tulee alku, loppu, jonkinlainen taitekohtakin. Repliikkejä, kohtauksia, kuvauksia. Vaikka kaikesta tästä en oikeastaan vielä tiedä mitään.
Parin vuoden päästä olen luultavasti väsyttänyt kaikki taidealojen tuttavani ja lähimmän kaveripiirini, ja muutaman tuntemattomankin, loputtomilla kysymyksillä, pallottelulla ja tekstipätkien pyörittelyllä. Mutta kuitenkin minulla on kolmesataa sivua kässäriä, jota ryhdyn tarjoamaan Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta löytyville kustantajille.
Hyvä haltijani heilauttaa taikasauvaansa ja kohtaamme Sitruuna kustannuksen kanssa. Se on kuin katse baaritiskillä: jokin natsaa ja lyö kipinää.
Saan kustannustoimittajan. Hän pitelee käsikirjoitusnippua: ”Se romaani on tämän nipun sisällä. Sinun pitää nyt vain vielä kaivaa se täältä esiin.” Onneksi hän hymyilee lempeästi sen sanoessaan. Onneksi en tuolloin ymmärrä, mitä nuo sanat merkitsevät.
Nyt Marie on valmis, painettu, esitelty ja ihanan monen myös lukema. Ja juuri nyt kustannustoimittaja on saanut luettavakseen jatko-osan ensimmäisen käsikirjoitusversion. Pian taas kääritään hihat ja aletaan kaivaa pompsista esiin romaania. Sen aika on vuonna 2026.
Blogin kirjoitti Pirkko Määttälä
Kuva: Niina Tenhunen
Yle Areena: Naishistoriaa viihteellisesti
Mikä saa kirjailijan inspiroitumaan menneestä maailmasta ja sen naiskohtaloista? Vaikuttaako oma aikamme siihen miten naiskuvaa rakennetaan? Onko vaarana että haluammekin luoda vääristyneitä naiskuvia? Olivatko historian naiset vahvoja selviytyjiä? Mitkä olivat heidän voimavaransa? Pirkko Määttälä kiinnostui lähipiirinsä historiasta, heidän tiestään Saksasta Suomeen. Alsacessa syntyneen Marie Larcherin elämästä löytyneet arkistomateriaalit vaikuttivat Marie romaanin syntyyn. Ohjelman vieraina ovat kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Pirkko Määttälä ja Riikka-Maria Rosenberg. Kuuntele ohjelma
