Tilaa ennakkoon! Julkaisuaika 6.5.2021

”Mietin näkemääni miestä. Miehen kädet kuluneiden farkkujen taskuissa, kainalossa nahkatakki. Lihaksikkaat, jäntevät käsivarret, verisuonet kuin jokikartta. Alavatsassani oli kiertynyt kerälle paratiisin käärme.”

Mustajärven rantaan nousee ruumis. Sen mukana pintaan alkaa vähitellen nousta myös kipeitä muistoja ja pohjaan painettuja salaisuuksia, kun ihmiset purkavat kukin vuorollaan suhdettaan Emiliin. Nuoruudenrakkaus, lapsuudenystävä, maailmalla keikkalavoja kiertänyt rockstara. Emil oli kuin aurinko, jonka ympärille kaikki muut taipuivat kiertämään kehäänsä. Jokainen kipuilee oman itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa, jokaisella on kannettavanaan traumoja, epävarmuutta, sairautta, pelkoa. Jokainen myös rakastaa ja tuntee, on syvästi ihminen.

Minttu Hapulin vahvatunnelmainen esikoisromaani on viihdyttävä ja rosoinen niin kuin elämä itse. Kevyesti väreilevän pinnan alla virtaukset ovat välillä syviä ja tuntemattomia.

Tuotetiedot

ISBN: 978-952-7343-19-7
Kirjailija: Minttu Hapuli
Formaatti: Sidottu, 330 sivua
Suositushinta: 32,00
KL: 84.2
Julkaisuaika: toukokuu 2021

Lukunäyte

Yö huojuu, ylläni linnun siiveniskut. Huuto ei ole linnun vaan minun.
En enää tiedä missä olen, en löydä polkua pimeässä.
Sattuu, tekee niin kipeää. Minä kuolen tänne.
Auttakaa.
Niin kevyttä on pudota. Niin raskasta iskeytyä veteen.
Yksi henkäys vettä, ja kaikki on ohi.

Sinä kesänä

Martti
Nyt hän vasta oli tempun tehnyt! Hän oli suututtanut vaimon
tosi pahasti. Rahat olivat olleet lompakossa eilen,
Martti muisti laskeneensa ne. Kuka ne olisi vienyt, ellei Elisa?
Olisihan Elisa voinut ne ottaa tarpeeseenkin, mutta Martti
oli mennyt sanomaan pahasti. Oli tainnut syyttää varastamisesta.
Suuttumukseen alkoi sekoittua häpeää. Hän oli ollut niin
varma, että lompakosta olivat rahat kadonneet, mutta ehkä
se oli ollut sittenkin toissa päivänä ja kaupassa he olivat käyneet…
milloin? Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä epävarmemmaksi
kaikki muuttui. Miksi ihmeessä Elisa häneltä
rahaa varastaisi?
Martin unetkin olivat sekaisin. Viime yönä hän oli paennut
päälle kaatuvia kerrostaloja, joiden jokaisessa seinässä oli eri
tapetti ja tapeteilla sikin sokin kuvia, jotka hän tunnisti mutta
ei tiennyt mihin ne liittyivät. Hän oli jälleen vaihtanut pyjaman
ja lakanan Elisalta salaa. Vai oliko se tänään? Se saattoi
sittenkin olla eilisaamu.

Oli unia, joiden hän pelkäsi olevan totta, ja unia, joiden
hän toivoi olevan totta. Oli tapahtumia, jotka hän muisti
mutta jotka Elisa kiisti. Ja asioita, jotka Elisa väitti tapahtuneiksi,
mutta hän ei niitä muistanut, vaikka kuinka pinnisti.
Mistä voisi enää tietää, mikä tapahtui todella?
Elisa oli hänelle tosi vihainen. Hävetti; hän menisi Elisan
luo ja sopisi riidan. Tohvelit, tuossa, ja takki… missäs takki
oli? Hänen piti istahtaa hetkeksi verannan sohvalle. Yhtäkkiä
kauheasti ramaisi, ikkunoista näkyi suurten haapojen
latvusto. Hän katseli haavanlehtien havinaa tuulessa, ja lehtien
väike ja puutarhasta kuuluva saappaiden pehmeä töminä
rauhoitti, silmät sulkeutuivat kuin itsestään. Leuka laskeutui
rintaan, suu lopsahti hieman auki.
Unen repi riimustaan kauhistuttava ääni.
Mikä se oli? Oliko jollain hätä?
Martti kompuroi seisomaan. Missään ei näkynyt mitään.
Sitten järveltä nousevaa rinnettä punnersi ylös Elisa. Mutta
Elisan kasvot olivat väärät, toisen ihmisen kasvot, punaiset
ja rumat. Kun Elisan suu aukesi, Martti tajusi, että hirvittävä
ääni tuli Elisasta.
Martti sännähti sukkasillaan rappusille, ojensi kädet. Herrajumala,
Elisa rakas, mikä on? Tule tänne. Mutta Elisa ei tullut.
Elisan huivi oli pudonnut, tukka sojotti, nenän alla oli räkää,
suupielestä roikkui kuolaa. Hän perääntyi, nosti kädet eteensä.
Valittava ulina muuttui matalammaksi – sitten Elisa murisi.
Elisa murisi!

Elisa roiski suusta sylkeä ja kauheita sanoja. Mikä Elisalla
oli? Martti yritti koskettaa, mutta Elisa kirkaisi, kiersi hänet
kaukaa ja syöksyi selän taakse, rymysi ovista sisään. Kolisi
eteiseen ja tömisi rappuset yläkertaan.
Hän seisoi kylmillä rappusilla, hänen sisällään väreili jää.
Miksi Elisa oli tuollainen? Ei tämä siitä rahasta voinut johtua!
Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos. Nyt piti rauhoittua.
Elisa oli sokissa, joten hänen piti tehdä tilanteelle jotain. Hän
ravisteli päätään kuin poistaisi vettä korvistaan, kun vain ajatus
toimisi paremmin.
Hän haki verannalta saappaat ja työnsi niihin jalkansa. Pihalla
hän katseli ympärilleen, marssi rinnettä alas, näki Elisan
ämpärit vesirajassa. Ne lojuivat kyljillään, ja tuuli käänteli
niitä puolelta toiselle. Hän katseli rantavettä, katse tarttui johonkin.
Siinä oli kaiken alku ja päätepiste, yhdessä silmällisessä.
Oliko tämä totta? Sävähdys kulki päälaelta varpaisiin, hänen
sisällään löi valtava patarumpu. Jalat antoivat periksi,
hän keinahti märkään hiekkaan, katsoi kauheaa ihmettä rannassa
nelinkontin. Oliko tämä paha uni? Tapahtuiko tämä
todella? Mistä sen voisi tietää?
Hän sulki ja avasi silmiään, hengitti syvään, mutta näky oli
joka kerralla sama. Lopullinen.
Aallot tönivät rannan kiviä, samassa rytmissä liikahteli
nahkatakki ja valkoinen paitakangas. Kivien välissä sojotti
sukkajalka. Rantavedessä kellui turvonnut mies. Kasvot olivat
paisuneet, mutta mies oli edelleen kaunis. Tummat hiukset
olivat kiertyneet hopeaisena pisaroivalle otsalle. Pitkät
silmäripset kimalsivat auringossa.
Martti painoi nyyhkytyksen kämmeniinsä. Miten heidän nyt kävisi?

Ovella seisoivat vanhempi ja nuorempi konstaapeli, mutta
molemmat näyttivät penkkaripäivän naamiaisasuisilta
nulikoilta. Ottavat nykyään lapsia poliisiopistoon, Martti
ajatteli ja halusi nähdä henkilökortit. Kortteja katsellessaan
hän huomasi nuorukaisten ilmeistä, että oli tainnut ajatella
ääneen. Sitä sattui nykyään turhankin usein.
Hän otti takin naulasta ja lähti näyttämään. Rannassa he
kaikki olivat kovin vaitonaisia, katselivat vain. Neljä hiljaista
miestä, Martti laski. Yksi uinui ja kolme katsoi… nyt piti
keskittyä.
– Pitäisiköhän teidän soittaa… joku auto?
– Tässä menee nyt vähän aikaa. Ei saada kuljetusta saman
tien paikalle.
– Eikö ambulanssi hakisi?
– Ambulanssi ei kuljeta ruumiita.
– Mutta kuoleehan ambulansseihin ihmisiä, joka päivä!
– Ambulanssiin mennään aina elävänä. Ruumiit hakee siihen
tarkoitettu auto.
Martti mietti, eikö hän vain ollut tiennyt. Vai muistanut? Ei
hän kuolleita ollut hoitanut, eläviä vain. Kuolleet oli hoitanut
joku muu, mutta olisihan hänen pitänyt kai tietää, mitä niille tehtiin.
Toinen mies kuvasi puhelimella rantaa. Toinen soitti jonnekin
ja puhui puhelimeen vesiruumiista. Sanasta tuli Martille vilu.
Paljon kysymyksiä: milloin, monelta, kuka, tunnetteko.
Martti vastaili mitä osasi: tänään, aika tarkkaan kello siinä ja
siinä, vaimo löysi, eipä tunneta.
– Ei täällä rannassa ole käynyt ketään muita, Elisan ämpäritkin
ovat vielä tuossa. Emme tietenkään ole koskeneet vainajaan.
Elisaa saatte haastatella myöhemmin, hän on sokissa ja lepää…
Martti yritti olla katsomatta, mutta jäi tuijottamaan ruumista
kesken lauseen. Häntä yökötti ja palelsi. Hän työnsi
käsiään taskuihin, ettei niiden vispaus näkyisi.
– Mitäs jos menisitte rouvan seuraksi, tässä menee nyt jonkin
aikaa. Ilmoittakaa, jos olette lähdössä jonnekin.
Miehen äänensävystä ymmärsi, ettei ulkopuolisia seisoskelijoita
kaivattu. Martti kiipesi rinteen harjalle ja jäi siihen
patsastelemaan. Sai kai sitä omalla tontilla seistä.
Poliisit kuvasivat paikkaa, keskustelivat vaimealla äänellä
ja soittivat puheluita katse tiukasti rantavedessä kelluvassa
ruumiissa. Martti olisi halunnut kuulla, mitä he puhuivat,
mutta ei voinut palata takaisin rantaankaan. Ei kai tässä sitten.
Hän maleksi vastahakoisesti verannalle.

Talo oli väärällä tavalla hiljainen, se soi yhtä ainutta säveltä.
Se vilutti häntä enemmän kuin sana vesiruumis.
Hän kiipesi yläkertaan, katsoi makuuhuoneen ovelta peiton
alle vaipunutta vaimoaan. Elisan kasvot olivat itkunsohjoiset,
unen pehmentämät. Yöpöydällä oli rasia diapameja.
Hän olisi halunnut lohduttaa Elisaa, puristaa tätä itseään
vasten, mutta hän ei uskaltanut herättää, ei edes mennä lähemmäs.
Elisa oli murissut hänelle, se muutti kaiken.
Hiljaa hän laskeutui portaat alakertaan ja teki voileivän.
Hän ei halunnut istua yksin ison keittiönpöydän ääressä,
vaan asettautui verannan nojatuoliin. Seuraavaksi hän havahtui
koputukseen; hän istui yhä nojatuolissa puoliksi syöty
leipä sylissään, voipuoli alaspäin, tietenkin. Ovella koputteli
poliiseista se vanhempi.
– Pääsevät vasta iltapäivästä, niillä on ruuhkaa.
– Miten ruumisautoilla voi olla ruuhkaa?
– Ohitustiellä on ollut isompi kolari. Tekniikka tulee varmuuden
vuoksi tutkimaan paikan paremmin, joten he pakkaavat
uhrin ruumisautoon. Me jäämme tänne odottamaan.
Ei tilanne siitä miksikään muuttuisi, joten Martti voisi yhtä
hyvin olla vieraanvarainen.
– Meillä on siellä saunavajassa tuoleja, saatte ottaa. Ja pari
vilttiä. Terassilla saatte tuulensuojaa, jos alkaa paleltaa. Voin
keittää kahvitkin, jos kelpaa. Tulette vain sanomaan sitten.
Myöhemmin iltapäivällä pihaan ajoi tavallinen harmaa pakettiauto.
Kun takaovet avattiin, tavallisuusharha katosi: auton
sisällä oli steriili metallirakenne ja teräslavetit kalmojen
kuljetukseen. Martti katseli sisään uteliaana – tuollaiseenko
autoon hänet pakattaisiin, jos hän tekisi sen, mitä oli monesti ajatellut?
Kun ruumispussia kantavaa lavettia työnnettiin pakettiauton
hämärään ja pariovet suljettiin, Martti katseli portailta.
Hänen kurkkuaan kuristi. Marttia pyydettiin olemaan puolisoineen
tavoitettavissa, joku tulisi vielä huomenna käymään ja
keskustelemaan. Hän nyökkäsi ja katseli ympärilleen puutarhassa,
puutkin roikottivat oksiaan jaksamatta edes liikahtaa
tuulenpuuskassa. Autojen äänien kadottua kuulumattomiin
hän sulki silmänsä aivan kuin olisi vain hädin tuskin jaksanut
elää tähän hetkeen eikä yhtään pidemmälle. Rappuset olivat
kylmät istua, mutta ei hänestä ollut siirtymään sisällekään.
Elokuun päivä hämärtyi nopeasti. Elisasta ei ollut koko päivänä
kuulunut mitään. Jos kaikki olisi kuten ennen, he sytyttäisivät
lyhtyjä keinun luo ja portaille. Nyt Martti seisoi
pimentyvällä verannalla ja empi, voisiko yläkertaan mennä.
Hän kiipesi pari porrasta, mutta sitten alkoi ahdistaa liikaa.
Niinpä hän istui mitääntekemättömänä hiljaisessa keittiössä,
sitten olohuoneessa ja lopulta työhuoneen sohvalla. Hän torkahteli
ja heräili, nuokkui puolivalveilla. Hereillä ajatukset
kiersivät ahdasta kehää, unet olivat säröileviä.

Raija Hentman

Herkutellen luonnossa - Kuivatuotteista kunnon eväät

Balli KaurJaswal

Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille

MInttu Hapuli

Emil

Jeffrey Archer

Totta vai tarua